Aunimarjut Kari

6.3.2022

Ei syytä kyyneliin - Let me go

Kun kerran tulen tieni päähän,

kun valoni mailleen jää,

ei silloin seremonioita,

ei itkua ikävää.

Vain vähän kaipaa, vain hetkisen,

vaan ethän jää murheisiin,

vain muista aikaamme rakkauden.

Ei syytä kyyneliin.

Sillä lähteä täytyy jokaisen

ja lähteä yksin, lie

se suunnitelmaa suurempaa,

kuin kotiin kääntyy tie.

Kun sydämesi on murtua,

turvaa ystäviin.

Naura niin kuin me naurettiin.

Ei syytä kyyneliin.

Kun olen poissa, rakkaani,

ei surulauluja,

ei ruusujakaan päälleni,

sypressin varjoa.

Riittää ruoho vihreä,

kirkas kastepisara.

Ja jos tahdot, muistele.

Jos tahdot, unohda.

En varjoakaan näe enää.

En pelkää sadetta.

En kuule satakielenkään

laulua kauneinta.

Vain unelmoiden hämärän

− vaiheilla aamunkoin −

mielelläni unohdan

ja muistaa kaiken voin.

Tuntematon

Suom. Aunimarjut Kari 3.3.2022
Säv. Juha Lehmus 6.3.2022
Runoa Let me go on pidetty Christina Rossettin runona,
jota se kuitenkaan ei ole. Rossettin runo Remember on
hyvin samankaltainen ja onkin mahdollista, että
se on saattanut toimia tämän runon vahvana esikuvana.

4.3.2022

Tuulen nähnyt ken? Christina Rossetti

Tuulen nähnyt ken?

En minä, sinäkään.

Vain kulkunsa, vavisten,

puut tuntevat lehdillään.

Tuulen nähnyt ken?

Et sinä, minäkään.

Vain kulkunsa, kumartaen,

puut tuntevat lehdillään.

Christina Rossetti, 1872. Sing-song: a nursery rhyme book.

Suom. Aunimarjut Kari 4.3.2022

Säv. Juha Lehmus 4.3.2022

2.3.2022

Ukraina, en unohda

Oi, keväät ja valkeat omenapuut −
omenapuut, omenapuut.
Älä hievahdakaan!
Katso kukkia vain!
Oi, Polina, Alisa,
viereesi jään,
enkä koskaan unohda, en.

Mutta mitä on muistaa –
unohtaakaan?
Teille kevät ei koskaan
koittanutkaan,

vain maailman reunalla pelkäsit niin −
pelkäsit niin, pelkäsit niin.
Miksi epäröimme!
Olit ihmeellinen!
Oi, Polina, Alisa,
viereesi jään,
enkä koskaan unohda, en.

AK 2.3.22
Säv. 4.3.22 Juha Lehmus

27.2.2022

Ukraina, puolesta

Jälleen: ankara aikakausi.

Tämä kiljuva korvista: liikaa!

Mutta: vapauden ilmaisuvoima

on ennenkin voittanut sen –

mitä voit sinäkään, kukaan!

Tule, mentävä muiden on mukaan,

väreissä unelmien,

tänään: sinisten, keltaisten.

Oppi ota jo, ihmiskunta.

Kuule: äitien ainainen miksi.

Näe: Ukrainan lapsien katse

on ennenkin pyytänyt sen –

mitä voit, Venäjä, kukaan!

Tule, mentävä muiden mukaan,

puolesta unelmien,

tänään: sinun ja jokaisen!

AK 27.2.22

17.2.2022

IHMINEN EI OLE SAARI

John Donnelle

En minä ole kokonainen.

Olen kokonaisuuden osa.

En ole täydellinen, mutta kuulun osana täydellisyyteen.

Olen olemassa suhteessa taivaankappaleisiin ja atomiin.

Olen olemassa suhteessa hinduun ja Jumalan ainoaan poikaan.

Olen olemassa suhteessa ymmärrykseeni, jota kutsun omakseni.

Olen olemassa suhteessa sinuun ja heihin, joita en opi tuntemaan.

Olen olemassa suhteessa riistäjiin ja riistettyihin.

Olen olemassa hyvin paljon ja kertakaikkisen vähän.

Olen olemassa siinä, mitä teen.

Olen tunteissani ja ajatuksissani.

Olen unissakulkija.

Olen tässä ja nyt.

Olen kaikissa turhissa kuvitelmissani.

Olen siinäkin, mitä en osaa kuvitella.

Olen unelmissa.

Olen sinun ajatuksesi nyt.

Unohtamatta väiteltyä päättelyä!

Puhdasta älyä!

Hypotalamusta!

Olen olemassa universumin keskiössä ja loputtomassa piissä.

Susissa ja vehnäntähkässä.

Tämä muuttuu nyt sentimentaalisemmaksi.

Kevyttä usvaa.

Äänetöntä yötä.

Silkkaa fonetiikkaa.

Mainitakseni rakkauden, minä olen.

Olen jumittunut menneeseen ja tulevaan.

Ja niihinkin aikoihin, joita en pysty nimeämään, olen jo matkalla.

Olen suhteessa selvittämättömään.

Hitto vie!

Mutta nyt minua väsyttää, enkä jaksa ajatella enempää.

Kokoelmassa: Ja kuolema laulaa tuutulaulun. 2015, ntamo.

12.2.2022

Mitäs minä köyhänen

Mitäs minä köyhänen, tyhjänen luulin,
kun kuulin kehrääjälinnun?

Luulin, kuulin maaemon haljun,
oudon heljävän naurun.

Mitäs minä köyhänen, tyhjänen mietin,
kun vietin aikaani suolla?

Varhain parhain, kaikista parhain,
korven koirana kuolla.

Mitäs minun köyhäsen, tyhjäsen muuta,
kun kuuta armaalle antaa?

Varmaan armaan ollut on raskas,
raskas tähdetkin kantaa.

Tulis tuttu

Tulis tuttu. Tuku, tuku.

Tääl ois tyyni kotilahti.

Tääl ois tuore saunasahti,

päälläni ois ohut puku.

Tääl ois riekko paistumassa.

Tääl ois armas akkunassa.

Tääl ois pielus pellavampi,

iltavirsi ihanampi.

AK12.2.22

Laula vielä

”[…] olinhan kaikessa mukana ja siinäkin, mitä tapahtui, ja siinäkin, mitä ei. […]” Runoilijan pitkä ja tuottoisa yhteistyö Kaj Chydeniuksen (1939--2024) kanssa muodostaa uuden kokoelman perustan. Säveltäjämaestron käsissä kymmenistä tekijän lauluista tuli soitettuja ja vokaloituja, ja pianisti löysi innoitusta nykypäivänkin lyriikasta. ”[K]evätkulta, laula vielä!” jää kaikumaan hedelmällisen kollaboroinnin muistoksi. Kirjassa on kokonainen osasto dedikaatioille. Omansa saavat Chydeniuksen ja paljosta muistetun Beowulf-suomentajan ja matemaatikon Osmo Pekosen (1960--2022) lisäksi esimerkiksi Harmaja ja Leino, Södergran ja Topelius. Aunimarjut Kari jatkaa harvinaislaatuista lauluaan eurooppalaisen romantiikan sinisessä perinteessä ja kalevalaisuuden moderneissa muunnelmissa. Hän tutkii mittoja, taitaa ne ja laittaa välillä sivuun. Säkeet ottavat yhteyttä vaikka mihin, Kallaksesta Majakovskiin, Goethesta Onervaan ja Tsvetajevaan. ”Tänään tulet. Tänään jäät. […]” Laulurunouteen erikoistunut kirjallisuudentutkija Reeta Holopainen puhui tekijän edellisen Juoksen-kokoelman (ntamo 2022) arvostelussaan ”virkistävästä ja rikastuttavasta” tenhosta perinnetietoisissa teksteissä. Hänestä ne olivat luonnon tai ”elämän kaikkeuden” tarkkauksessa ”väkevimmillään”, kun ne ”havainnoivat maisemia herkistyneellä ja elävöittävällä katseella, joka huokuu rakkautta ja kunnioitusta” ei-inhimillisen edessä. Sidokset metriikkaan sekä alku- ja sisäsointujen ohessa myös loppusointua toisinaan hyödyntävä kirjoittaminen ”ei edusta nykyrunouden kentällä valtavirtaa” mutta tuottaa ”kursailemattomana” ja ”taitavana” ehkä juuri siksi jotakin, mistä Holopaisen sanoin ”jää päällimmäiseksi tunteeksi kyseenalaistavan turhautuneisuuden sijaan hieman selittämätön lumoutuneisuus”. ”[…]” Ei siihen sanoja, ei ollut laulua, ei mitään sadettakaan, […]” Näissä runoissa on myös ajoittaiset metalyyriset hetkensä. Ne eivät ainoastaan helky vaan ne kysyvät itsensä tuottumista, yhtä outoa ”täälläoloa” kuin muillakin olevilla. Kari on voittanut V. A. Koskenniemen runokilpailun 2021 ja Majaoja-säätiön Lied-kilpailun toisen palkinnon (säveltäjä Juha Lehmuksen kanssa) 2018. Kolmattatoista kokoelmaa Laula vielä edeltänyt Juoksen eteni rytmikkään ”luontevasti ja soljuvasti” (Runografi). Sen edellä Kutsuin yön lauluista kauneimman (2020) todisti ”kielen syvästä hallinnasta”, koska ”[t]raditio ei näy Karilla oppineisuuden osoituksena eikä alamaisena nöyristelynä vaan todeksi elettynä" (Kaltio 6/20). Runoilijan aiempia kirjoja ovat Unennäkijä (2012), Hupsista keikkaa (2012; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Pilvissä kulkija (2013), Metsänmörkö ja Valonpiika (2014; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Ja kuolema laulaa tuutulaulun (2015) ja Pienen veneen laulu (2016). Karin tekstejä ovat säveltäneet Chydeniuksen ja Lehmuksen lisäksi Toni Edelmann, Oliver Kohlenberg, Mikki Nuorivaara ja Ilkka Aaltonen. ”[…] Soi, tuttuni tumma, kauemmas soi. […]”

Juoksen

Juoksen on viiteen osastoon jaettu runokokoelma. Mukana on mittaan sidottua ja vapaarytmistä tekstiä, joka on aina melodista ja musiikillista. Juoksen muuntelee kalevalaisen perinnön aineksia, yhtyy Onervan ja kumppanien ääniin mutta puhuu myös tämän ajan outoudesta uusimpine eurooppalaisine sotineen kaikkineen. "Pimeys. Kuoleman koira, päätön, tunnoton." Aunimarjut Karin perinnetietoista runoutta on luonnehdittu "syväromantiikaksi" (Kari Sallamaa). Häntä on kutsuttu "luontaiseksi lyyrikoksi", jolla "kaikki muuttuu lauluksi" (Esko Karppanen). Kari on voittanut V. A. Koskenniemen runokilpailun 2021 ja Majaoja-säätiön Lied-kilpailun toisen palkinnon (säveltäjä Juha Lehmuksen kanssa) 2018. Juoksen on hänen kahdestoista kokoelmansa, jota edeltävästä teoksesta Kutsuin yön lauluista kauneimman (2020) sanottiin, että se "todistaa kielen syvästä hallinnasta", koska "[t]raditio ei näy Karilla oppineisuuden osoituksena eikä alamaisena nöyristelynä vaan todeksi elettynä" (Kaltio 6/20). Runoilijan aiempia kirjoja ovat Unennäkijä (2012), Hupsista keikkaa (2012; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Pilvissä kulkija (2013), Metsänmörkö ja Valonpiika (2014; yhdessä Milka Peltokankaan kanssa), Ja kuolema laulaa tuutulaulun (2015) ja Pienen veneen laulu (2016). Karin tekstejä ovat säveltäneet Juha Lehmuksen lisäksi etenkin Kaj Chydenius sekä Toni Edelmann, Oliver Kohlenberg, Mikki Nuorivaara ja Ilkka Aaltonen. "Rytmikästä ja selittämätöntä tenhoa [...] [E]dustaa kotimaista nykyrunoutta laulullisimmillaan. Teos ei pyri uudistamaan ilmaisua vaan vaalimaan perinnettä, missä se onnistuu luontevasti ja soljuvasti. Rytmikkäät runot nostavat esiin Kalevalasta tuttuja hahmoja Väinämöisestä Tuonen Tyttiin ja käsittelevät elämän katoavaisuutta sekä suuria taitteita rakkaudesta kuolemaan. Välillä viittaukset suuntautuvat suomalaisen lyriikan nuorempaan kerrokseen, kuten Edith Södergraniin ja Eila Kivikk'ahoon. Suomalaisessa kansanrunoudessakin keskeinen luonto on runoissa läpitunkevasti läsnä, ja sen merkityksen sanallistamisessa Karin runous on väkevimmillään. Säkeet viipyilevät vuodenkierrossa ja havainnoivat maisemia herkistyneellä ja elävöittävällä katseella, joka huokuu rakkautta ja kunnioitusta elämän kaikkeuteen. Luonnon inhimillistäminen ei näyttäydy teoksessa ihmiskeskeisenä yksinkertaistamisena vaan keinona antaa tunnustusta ei-inhimilliselle maailmalle ja sen ihmeille, joista ihminen on kaikin tavoin riippuvainen. Konstailematon 'On temppelini metsä' esittää suorasukaisesti mutta koskettavasti puhujan panteistisesti sävyttyneen jumalkäsityksen, jossa korkein voima paikantuu luontoon: 'Kun tuuli käy, hiljainen,/ kun oksat yllä suhuu,/silmät suljen, kuuntelen/ -- Jumalani puhuu.' Karin kansanperinteessä liikkuva, mitallisuutta ja loppusointuja suosiva runous ei edusta nykyrunouden kentällä valtavirtaa. Tämä saattaa siivittää lukijan pohtimaan, mikä virka menneisyyteen kääntyneillä runoilla ajassamme oikeastaan on. Lukukokemus ei vastaa ennakkoluuloja, sillä teoksesta jää päällimmäiseksi tunteeksi kyseenalaistavan turhautuneisuuden sijaan hieman selittämätön lumoutuneisuus. Karin sanankäyttö on taitavaa ja tradition tuntemus vahvaa, ja hän luo siltä pohjalta kursailematonta, tunteikasta ja tenhoavaa runoutta, joka pysyy rehellisenä pyrkimyksilleen. On virkistävää ja rikastuttavaa, että nykyrunoilijoiden joukosta löytyy myös perinteen vaalija, jonka säkeissä kantelo kaikuu ja kesäyö kirvoittaa ylistyksiä, suven lumoa marraskuun pimeydenkin keskelle." Reeta Holopainen, Runografi, joulukuu 2023

Kutsuin yön lauluista kauneimman

Kutsuin yön lauluista kauneimman on ainutlaatuisesti romantiikan esiin nostamia runoperinteitä ja nykylyriikkaa yhdistävän tekijänsä yhdestoista kokoelma. Se jakaantuu neljään jaksoon: enimmäkseen pieniä lauluja sisältävä ”Mustarastas” avaa kirjaa ennen 11 omistetun runon osiota ”Vuoritiellä”, jossa hommagensa saavat vuoroin Onerva ja Leino, Kallas ja Sarkia, kunnes sektio päättyy eulogiaan Leevi Lehdolle: ”[…] Kutsuin kaikkia tähtiä seuranneen, kaikkia tuulia kulkeneen, kaikkia kieliä taitaneen, kutsuin yön lauluista kauneimman, […] rakastamaan rakkautta […]” Sitten on vuorossa kaikkein vanhimpaan sukeltava Kalevala- ja Kanteletar-viisteinen sikermä ”Aino Neity”, kunnes vuoroon pääsee mitaltaan ja rytmiltään vapain rakkauslaulujen koonnos ”Maailman laidalla kerran”. Kukaan muu nykyrunoilija ei voisi kulkea näillä reiteillä yhtä luontevasti ja yhtä taiturimaisesti. Aunimarjut Kari debytoi viisitoista vuotta sitten Oilla (Sanasato 2005). Tässä ajassa hänestä on tullut etenkin säveltäjiemme suuri suosikki, jos kohta tiivis yhteistyö Kaj Chydeniuksen kanssa alkoi aikaisemmin, kaksikymmentä vuotta sitten. Komponoijistamme hän ja Juha Lehmus ovat vieneet itsessään melodista lyriikkaa jo sadoiksi lauluiksi, joita ovat loihtineet myös Toni Edelmann, Oliver Kohlenberg, Mikki Nuorivaara ja Ilkka Aaltonen. Karin ja Lehmuksen yhteistyö palkittiin Majaoja-säätiön Lied-kilpailun toisella palkinnolla 2018. Runoilija voitti joulukuussa 2021 jaetun V. A. Koskenniemen runokilpailun ensimmäisen palkinnon. ”Syväromantiikkaa”, totesi professori Kari Sallamaa tekijän edellisestä ”kypsän täsmällistä” runoutta sisältäneestä työstä Tuo vuorilta ruusu musta (ntamo 2018). Kaltio ylisti ”taidokkaasti soinnuteltua” kirjaa kaavamaisuuden välttävästä mitallisuudesta ja pinnistämättömistä kuvista. ”Pitää elossa romantiikan traditiota”, yhtyi Kaleva ”suuria tunteita” käsittelevän teoksen kiittäjiin. Elämäntarinassa kirjaa kehuttiin erityisesti kansanlaulun lailla soivan ja modernin ilmaisun rinnakkaiselosta, yhtymisestäkin.

Tuo vuorilta ruusu musta

”Hämmästyttävä lahjakkuus”, sanoo Kaj Chydenius. Niin tarkkoja rytmisesti ja niin antoisia soinnillisesti ovat nämä mitat ja poljennot taitavan runoilijat työt. Kymmenennessä kokoelmassaan Tuo vuorilta ruusu musta Aunimarjut Kari balladeeraa, jambeilee, trokeilee ja kääntää lopuksi Runebergin ja Topeliuksen tekstejä. Romantiikan traditio ei voisi olla vahvemmin elossa. Ja mitä lujempi muoto, mitä särkymättömämpi rakenne, sitä kelvompi on Karin säe myös murtumien ja särkyneisyyden ilmaisemiseen. ”Aunimarjut Karin runous on syväromantiikkaa, jossa säteilee sininen kukka. Tekstit käsittelevät lempeä ja elämää, unta ja kuolemaa. Mestareitaan runoilija ei peitä, heitä ovat Eino Leino, Larin Kyösti ja P. Mustapää. Taustana häivähtää Lönnrotin työ: selville selille uidaan kalevalamittaisin säkein. Kokoelmassa on myös parafaaseja Grimmin saduista ja Topeliuksen runoista. Mukana on kimppu Runebergin ja Topeliuksen klassikkorunojen omia suomennoksia. Ilmaisu on väljää mutta täsmällistä, kypsää.” Kari Sallamaa "Kari pitää elossa romantiikan traditiota. Runot käsittelevät suuria tunteita, lempeä, surua, unta ja kuolemaa." Raili Viirret, Kaleva 7/iv/18 "Kari kirjoittaa valtavirtaa vastaan mitallisen rytmin runoutta, ei kaavamaisesti sääntöjä noudattaen vaan niitä vapaasti soveltaen. Säkeet varioivat pituutta milloin nousevaa, milloin laskevaa rytmiä käyttäen. [...] Soinnuttelun taidokas käyttö tehnee Karin runoudesta mieluisaa aineistoa säveltäjille, koska runo hahmottuu melodioivaksi jo hiljaisessa lukukokemuksessa. [---] Kielikuvat nousevat pinnistämättä teemasta. Luonnon ihmettä on, että se luo runon ja laulun olemalla itse sitä: 'Laine, laulat laulamattakin.' Niin tuntuu Karin runouskin parhaimmillaan toimivan." Esko Karppanen, Kaltio 4/18 "[K]okoelma [...] soi kuin kansanlaulu, eikä ihme. Sen juuret ovat syvällä suomalaisessa runoperinteessä. Kalevalamitta kulkee niin luontevasti, että sen uskoo sisäsyntyiseksi. [...] Kalevalan ja kansanlaulun maailmasta Kari etenee [kohti] lyriikan romanttista perinnettä. Teemoina ovat hellaakoskelaiset 'satu, uni, unohdus'. Useat humoristiset faabelit tuovat mieleen Lauri Pohjanpään. [...] Karilla kuitenkin korostuu sitkeä elämänhalu. 'Hiilisilmän heijutus' on kuin kunnianosoitus Kirsi Kunnakselle, mutta kaikesta kirjailija tekee omankuuloistaan lyriikkaa. En ihmettele, että Karin runoja on sävelletty. Niissä itsessään on paljon musiikkia: toistoja, alkusointuja, riimejä ja sisäriimejä sekä kertosäkeiksi sopivia osia [...]. Runoissa sanojen sointi on niin ensisijainen, etä se menee paikoin merkityksen edelle, joskus jopa vie sitä. [...] Kokoelman päättää kuuden runon sarja '4,2 valovuotta'. Siinä kaikupohja laajenee entisestään: '[...]/ Nainen nousi järvestä ja unohti nimensä./ Kirjaimia hän ei unohtanut,/ pitkää vokaalia.' Tämä mainio katkelma on kuin runoilijan tien päätepiste. Ja ilmaisu on modernia. Kiinnostava jännite syntyy siitä, että samalla sarjassa on jotakin suurta ja arkaaista, joka vie ajatukset aina laulujen alkulähteille." Leena Jäppilä, Elämäntarina 3--4/218

Pienen veneen laulu - Sillä on minun sydämeni lyönnit

Raahelainen Aunimarjut Kari tunnetaan mitallisen runon taitajana mm. kokoelmistaan Unennäkijä (2012), Pilvissä kulkija (2013) ja Ja kuolema laulaa tuutulaulun (2015). Pienen veneen laulussa hänen ilmaisunsa kehittyy kohti fragmentaarista ja minimalistista: "Tulevaisuus on aavistettava unina / jotka kenties unohdimme". Ellen Thesleff (1869 Kuopio-1954 Helsinki) oli omaa tietään kulkenut taidemaalari ja graafikko, jota on pidetty yhtenä Suomen ensimmäisistä ekspressionisteista ja jonka töissä on nähty yhtymäkohtia myös Wassily Kandinskyn taiteeseen. Kirjassa oman osionsa muodostavat Aunimarjut Karin käännökset esittelevät Thesleffin runoutta ja aforistiikkaa ensi kertaa suomen kielellä.