Uunilintu, unilintu −
yksin laulat kaiken alla,
tyhjyydessä, tyhjän päällä,
surun reunaa kaikkialla.
Piiloistasi, piisku pienoin,
vienoin, helät, virttä vierrät
hienoin kielin illan tullen,
sydäntäni hiljaa hierrät
kaiken alla kauneimmasti,
uunilintu, unilintu –
tyhjyydessä, tyhjän päällä,
haman laitaan, loppuun asti.
On huhtikuuta, sulakuuta, leskenlehtikin.
On joka kevään ilon humahdus.
On valon hurma, talven surma, uusiin silmuihin.
On yhtäkkinen onnen aavistus.
On rohkeutta elää! Ja rakastaakin, niin!
On hulluus, joka järjen valjastaa!
On pitkää iltaa, aikaa jäädä helliin mietteisiin.
On sata syytä pyytää suudelmaa.
On huhtikuuta, sulakuuta, räystäät tiplattaa!
On ehdittävää − en voi odottaa!
Oi, huhtikuuta − maata näyttää, kukat luvatkaa!
Oi, luvatkaa, hän vielä rakastaa!
AK 1.5.23
Säv. Juha Lehmus 2.5.23
In memoriam Osmo Pekonen
Minulla on täällä meri jäillä, sinua muistan.
Olkoot säkeesi kevyet ja iloiset,
missä kuljetkaan, valmiit kaikkeen,
niin kuin olivat ne täällä.
Kevättä on täällä, valon väike, sinua kaipaan,
sanoja sinulta – kirkkautta säihkyen,
missä kuljetkaan, valmis lauluun,
lailla ritarin, oi olet!
AK 1.5.23
I
Taide lohduttaa. Taide avaa meissä piileviä
eettisyyden kykyjä kulkea kohti sitä,
mikä on hyvää, kaunista ja oikein.
II
Taide tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan.
Taide antaa hahmon ja kielen yhteisille kokemuksille,
niillekin, jotka vielä odottavat löytämistään.
9.4.2023
Jos alussa oli sana,
sattumalta sana,
ja sana, sattumalta,
Jumalan tykönä?
Ja jos Jumala sanaa kuuli,
kauniiksi sen luuli,
ja, katso, vieno tuuli
sen iti Eedeniin –
niin laulavat ihanat linnut!
Soljuvat sormet yhteen!
Ei ole sanoja liikaa,
turhia laisinkaan −
niin laulavat ihanat linnut!
Soljuvat sormet yhteen.
Ei ole sanoja liikaa,
Jumala hymyilee.
Jos sattuukin kaikenlaista,
käärme pettää naista?
Jos mitään heiltä puuttui
Jumalan tykönä?
Ja jos aikakirjaa jo monta,
synkkää, onnetonta,
yön, karkotusten, teillä
sen jälkeen sanailtiin −
niin vaikerrus tuhansin vuosin!
Itkevät ruusut taivaan!
On sana tullut ja mennyt,
tokko on ollutkaan −
niin vaikerrus tuhansin vuosin!
Itkevät ruusut taivaan!
On sana tullut ja mennyt,
Jumala vaiennut.
AK 7.4.23
Säv. Juha Lehmus 21.4.23
Leimuvat, loimuvat, valkeat neityet
jylhässä, ylhässä yössä.
Leimuvat, loimuvat, valkeat neityet
jylhässä, ylhässä yössä.
Kiirivät, piirivät, korkeat seiryet,
tanssivat tähtien vyössä.
Pohjolan portteja aukovat laulain,
nauraen pyytävät tuonne:
Ihmisen aika on hetkiä kaulain,
lyhyt sen loimi ja luonne.
Leimuvat, loimuvat, valkeat neityet,
kutovat kultaista nauhaa.
Leimuvat, loimuvat, valkeat neityet,
kutovat kultaista nauhaa.
Kulkevat yön yllä korkeat seiryet,
laulavat kaukaista rauhaa.
Kulkevat Jumalan lakeuden laitaa,
aikojen syntymämaita,
muistamaan ihmisen iloa kaitaa,
joka jo sammua taitaa.
AK 31.12.22
Säv. Juha Lehmus 2.1.23
Keskeltä maailman myrskyjen jylyn,
pimeyden, kyynelten, sorron tylyn,
seimestä, katso, käy lapsosen käsi
kantamaan sisimpäsi,
antamaan lohtua lohduttomille,
valon, ystävän, yksinäisille,
pyytämään syliin, lempeyteen,
jouluyön ihmeeseen.
Keskelle maailman raadollisuuden,
rauhan, rakkauden mahdollisuuden,
seimestä, katso, käy lapsosen käsi
kantamaan sisimpäsi,
antamaan onnea onnettomille,
toivon murheissa vaeltaville,
pyytämään syliin, lempeyteen,
jouluyön ihmeeseen.
AK 18.12.22
Säv. Juha Lehmus 19.22.22
Julkaistu Raahen Seutu 23.12.22
