Iltalaulu − Evening song

 

  Photo: AK 2024. Lake Onkamo, with Old Salla visible in the background on the Russian side.

Kevyt, kirkas tuuli kanervilla kulkee,

tuntureiden omaa kantaa kevyesti,

rauhaan, illan rauhaan, syleilyynsä sulkee.

Kevyt, kirkas tuuli kanervilla kulkee.

Tietön tuonne puolen, unen tavoin häilyy,

korpimaiden omaa kutsuu etäisesti,

tyyneys, illan tyyneys, likempänä päilyy.

Tietön tuonne puolen, unen tavoin häilyy.

Päivän viime säde kultaa niittyvillan.

Askel, tunnet tiesi, kauan tulla kesti

kaipuun helman luokse, luokse iki-illan.

Päivän viime säde kultaa niittyvillan.

A gentle, bright breeze stirs through the heather,
tenderly caressing the moors,
enfolding all in the evening’s peace.
a gentle, bright breeze stirs through the heather.

Afar, the path remains unknown, drifting like a dream,
calling faintly from the wilds,
serenity, evening’s serenity, shimmers near.
Afar, the path remains unknown, drifting like a dream.

The last ray of day gilds the cotton grass.
A step, your journey felt, took long to come,
to the hem of longing, to the eternal dusk.
The last ray of day gilds the cotton grass.

 

AK 7.7.2024
Säv. Juha Lehmus 8.7.2024

 

Unfinished Poem − Keskeneräinen runo

    Photo: Pexels Jan Koetsier

Time is your most

reliable ally.

Time is your

everlasting beloved,

but I don’t know why,

I don’t know why,

I can do nothing

but deny.

This poem

I’ve long been written,

throughout all my life,

like a forgotten bride.

This poem

I’ve long been written,

and still, it remains unfinished,

or merely an unseen veil −

a whisper in the wind,

a glimmer of light in the stream,

the sky on a droplet’s surface,

moonlight’s gentle sheen.

If a window is locked,

it can be shattered!

If the heart is bound,

read my lines again,

read them with time and love,

with time and love −

and maybe you will finish

what is left.

Aika on liittolaisesi

luotettavin.

Aika on rakastettusi 

ikuisin,

mutta miksi,

en tiedä miksi,

kieltää on 

helpompaa.

Tätä runoa 

kirjoitin kauan,

koko elämäni ajan,

kuin unohdettu morsian.

Tätä runoa 

kirjoitin kauan,

ja yhä on se kesken,

tai kuin huntu on, näkymätön −

tuulen vain huminaa,

virrassa valon vain väike,

pisaran pinnassa taivas,

kuutamon läikyntää.

Jos ikkunaa lukitaan, 

sen voihan rikkoa!

Jos sydäntä kahlitaan, 

lue rivini uudestaan,

lue ajan ja rakkauden kanssa,

ajan ja rakkauden kanssa −

ja kenties valmiiksi

kirjoitat sen.

AK 21.7.2024

In my heart − Sydämessäni

     Photo: pixabay, Pitsch.

 

Two children walk along
the roadside,
I follow both, in their
separate stride.

When did I awaken
from their shadows?
When did I lose them
− who knows?

Towards fluttering,
open windows wide
I walk with eyes closed,
where dreams abide.

Two chambers are
within my heart,
by day, by night,
− and it is all right.

 

Kaksi lasta kulkee
tien reunaa.
Kumpaakin seuraan,
eri suuntiin.

Milloin heistä
jäin? Milloin
varjoistansa
havahduin?

Hulmuavia, avoimia
ikkunoita päin
käyn silmin suljetuin,
ikävöin.

Kaksi kammiota on
sydämessäni
päivin, öin,
− ja olkoon näin.

AK 18.7.2024
Säv. Juha Lehmus 20.7.2024

 

Maa jota ei ole – Edith Södergran

 

Edith Södergran, postuumi 1925

Maata, jota kaihoan, ei ole,

sillä kaikkea olevaa väsyin kaipaamaan.

Riimuin hopeisin kertoilee kuu minulle

maasta, jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme ihmeellisesti täyttyvät,

maasta, jossa kaikki kahleemme putoavat,

maasta, jossa kärsivät otsamme saavat vilvoituksen

kuun kasteessa.

Elämäni oli hetkien erehdys.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden todellakin voittanut,

tien maahan, jota ei ole.

Maassa, jota ei ole,

siellä kulkee rakastettuni hohtavin kruunuin.

Kuka on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet välkehtivät vastaukseksi.

Kuka on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat yhä korkeammiksi

ja ihmislapsi hukkuu äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi eihän muuta ole kuin varmuus.

Ja se ojentaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja tulee vastaus: Minä olen se, jota rakastat

ja aina tulet rakastamaan.

Suom. Aunimarjut Kari 2.5.2024
Säv. Juha Lehmus 10.5.2024

En koskaan nähnyt – Emily Dickinson

          Photo: pixabay bidihofer

En koskaan nähnyt Alppeja 

maissa kaukaisissa,

hilkkansa taivaansaleissa,

kylissään sandaalit,  

nöyriä, joiden jaloissa

leikkivät kaunokit. −

Elokuun päivänä kerran,

miten olemme me?

Emily Dickinson
In lands I never saw – they say (124)

Suom. Aunimarjut Kari 2.7.2024
Säv. Juha Lehmus 17.7.2024

                                             

Lintu – Emily Dickinson

 

           Photo: Kiril Gruev. Pexels.

Lintua polulla

sain salaa katsella −

se haukkas madon puoliksi,

söi raukan raakana,

joi huikan kastetta 

näppärästi ruohosta,

ja hyppäs sivuun – hui! −

kun yks koppis ilmaantui.

Sen silmät vikkelät

kaikkeen ennätti −

ne helmet säikkyvät olivat

ja pää kuin sametti. −

Otin riskin, varoen

tarjosin murenta,

ja levittäen sulkansa

se souti kotiinsa −

kuin airot halkois merta,

ei hopeavanaa ois,

tai päivän töyräiltä perhoset

uis huomaamatta pois.

Emily Dickinson
A Bird, came down the Walk (359)

Suom. Aunimarjut Kari 30.6.2024
Säv. Juha Lehmus 15.7.2024

Säteilevä sormus

 

Kun ukkonen äkisti meren yllä, salama välkähtää. −

Minä hymyilen tyynesti, herään kuin, ei voi sitä selittää.

Kuin kurki on taivaalla korkeuksissaan siivin valtavin,

ylitse jumalten temppelien lennän minäkin.

Vaan siitä on aikaa, siitä on kauan,

ja mikään ei milloinkaan palaa.

Kurki on taivaalla korkeuksissaan

siivin valtavin.

Kun aurinko hellimmin aamun tullen poskea lämmittää. −

Minä hymyilen tyynesti, käännyn pois, ei voi sitä selittää.

Kuin tuulikin rakas ja tuntematon lauluin ikuisin,

merkiksi sormuksen säteilevän otan minäkin.

Vaan siitä on aikaa, siitä on kauan,

ja mikään ei milloinkaan palaa.

Tuulikin rakas ja tuntematon

lauluin ikuisin.

24.6.24
Säv. Juha Lehmus 26.6.24