8.4.2017

OLEN TÄSSÄ



Ketä petän?
Itseäni.
Mitä pelkään?
Elämää.

Entä jos en
hetkeen tähän
tartu heti?
Jos et jää?

Jätän kaiken!
Onnellinen
tahdon olla!
Voisinko?

Nähdä toisin,
tämän kaiken,
illuusion,
tohdinko?

Tuhlaamatta,
Herra Aika,
eteenpäin vain
vaellat.

Kaipaamatta,
muistamatta,
säälimättä,
unohdat.

Minkä vuoksi
tämä outous,
tämä sumu?
Miksi en

löydä tieltä?
Olen tässä.
Hämärässä.
Kuuntelen

hiljaisuutta,
jotain uutta,
kenties vanhaa,
rakasta…

Herra Aika,
älä mene!
Olen tässä,
odota!

4.2.2017

JA TULE TAAS TALVINEN MIETE


Te tulkaa taas kevääni päivät,
maan vihreän uutena tuoksu,
te linnut, viestejä tuoden,
kun aika on parhainta vuoden!

Joka silmu, kuin elämää luoden!
Miksi muistella? Taakse jo jäivät!
Kevään ihme on syliisi juoksu,
maan vihreän uutena tuoksu.

Te tulkaa taas kesäiset illat,
kun kauneus saa sydämen viedä,
te niityt, unien lomaan,
kun hymyten vain loputtomaan

rauhaan kiedotte − runooni omaan.
Mitä muuta? Vain säkeitten sillat?
Kesän ihme on, että en tiedä,
kun kauneus saa sydämen viedä.

Te tulkaa taas syksyni surut,
yön kynttilän lepatus outo,
ja tuulet, valittakaatte,
te murheeni tunnette, jaatte!
Tätä tuskaa! Se ottakaa, saatte!
Sillä mustina soivat sen urut…
Syksyn ihme on murheissa souto,
yön kynttilän lepatus outo.

Ja tule taas talvinen miete…
Käy tupaani, sinisin syli…
Vaan lumet, tehkää niin hyvin,
pois peitelkää nietoksin syvin
hänen katseensa tuo kylmentyvin.
Se on pilkka ja vain ajanviete!
Talven ihme on päästä sen yli!
Käy tupaani, sinisin syli.


4.2.17

14.1.2017

ÄSKEN VIELÄ





Äsken vielä aurinko kultasi huoneeni lattiaa.
Äsken vielä luokseni odotin rakasta tulijaa.
Äsken, voi! En mitään tiennyt, tiesin kuitenkin.
Kissankellot poimin, maljakoihin asettelin.

Äsken vielä ikkunaan pyrähdin. Etkö tullutkaan?
Äsken peiliin vilkaisin. Kiehkurat ovathan paikoillaan?
Äsken potkaisin kenkäni pois. Jos avojaloin ois?
Äsken kaiken muun, en sinua, olisin antanut pois,

sillä elämä on niin oikein, niin hyvin ja juuri kuin haluan!
Rakkaani minulle oikea on ja häntä vain rakastan!
Puutarhan pieneen laitamme
oman onnemme omenapuun!
Ja kotiin kun tulee hän,
jokaisen kerran ovelle vastaansa tuun!

Äsken vielä aurinko kultasi huoneeni lattiaa…
Äsken vielä luokseni odotin rakasta tulijaa…
Äsken, voi! En mitään tiennyt, tiesin kuitenkin.
Kissankellot poimimatta kestävät kauemmin.

14.1.2017

SE ILTA OLI TYYNI



Se ilta oli tyyni,
niin kuin tänäänkin.
Suruhymyilyyni,
tähti etäisin,

valoin, niin kuin silloin
vaitonaisin illoin,
herkin ainoastaan,
hohdit yötä vastaan.

Ja askel lyhenneenä
käy ja kyyneleenä,
toki ehtyneenä,
polun tämän polin:

Hiljaisuuden tähden
runoilija olin.
Ja mitä olin vailla?
En mitään, tietenkään.

Mutta, rakkain, tule!
Tule sittenkin!
Se ilta oli tyyni,
niin kuin tänäänkin.


11.1.2017
Kaj Chydenius on säveltänyt runon.

27.11.2016

KISSAN UNTA


Ja kissasta tuntuis, kuin se tuntisi 
kaiken ennalta jo…
Lie leikkineet ennenkin sovussa 

kissat ja aurinko… 

Se on valoa latkinut kyllä!
Ja nyt se kehrää ja levähtää!
Vaan varo, jos varjokaan hyppää, 

jopa käpälä välähtää!

Ja sen unessa tuntuis, kuin se lentäisi 
hopeakaloina
taivaan syvässä sinessä 

pieninä valoina...

Ja auringon aukioilta 

kerma keltainen kuppiin uis!

Ja sama häijy ja väijyvä riemu

ritirinnanpa kur-naukuis.

PIIPEROINEN PAAPEROINEN


Piiperoinen paaperoinen,
mumman lulla, paapan lellu,
hyppeli niityn yllä.
Se helppoa on kyllä.
Piiperoinen paaperoinen
kesän kukkia jututti,
keijunkaisia opetti
puhumaan ihmisten kieltä,
vaikka eihän mieltä
siinä olekaan,
sillä eiväthän keijunkaiset 
puhu sanaakaan.
Mutta Piiperoinen paaperoinen
ei välittänyt siitä,
vaan tarraten pilvenhahtuvasta −
roikkuikin parrasta valkeasta!
Sepä olikin Jumalan syli!
Ja Piiperoinen paaperoinen
tervehti: − Kukkuluuruu!
Mitäpä sinulle kuuluu?
Ja oletkos jaksellut hyvin?
Ja jos säikähti Isäjumala,
jonka pitkästä parrasta
roikkui se pieni tytti,
niin pian jo hymyilytti.
− Kiitos kysymästä, hyvin
vielä tässä voinen,
vaan sanohan Piiperoinen
mikä tuuli se sinua toi?
− Jaa, kun en tietää voi!
Minä hyppäsin vain,
minä hyppäsin noin,
niin kuin mumman lulla,
niin kuin paapan lellu,
ja vieläkin hypätä, 
näytänkös, voin!

27.10.2016

KUTOJA



Rakkauden loimi? Räytyä, kuolla.
Sydämenlanka? Syntyä, kai,
aikeittein, toiveitten tuolla puolla.
Joku, en minä, valmiiksi sai

kankaan sen, joka on puhtainta pirtaa,
kyynelten, ilojen, surujen virtaa,
verta, tuskaa, lihaa, luuta,
yötöntä yötä, valkeinta kuuta,

kankaan sen, joka lie jumalten juomaa,
jääkukan hauraus, katseen vain luomaa,
taivas tähdin putoilevin...
Minä... minä, kuvittelin

käteni, runoni - kangaspuuni!
Käteni käsiisi! Silmäni, suuni!
Joku... en minä, valmiiksi sai.
Katkesi… sydämenlankani kai.



26.10.2016