5.4.2012

Toinen nainen (2009, Runoja 2. kokoelmastani)


Alituinen huominen olin hänelle
   lempeä päänvaiva
   miten rakastinkaan häntä


   kuin kuumeista unta
   kuin jääkylmää lunta
   saunaiholla


Ja sitä miten katsoi
   kun vettä kantoi
   kaiken sanoen


   kaiken sanomatta jättäen
   yhdellä silmän luonnilla
   miten rakastinkaan häntä


Viattoman sieluni
   vain häpeilemättömän lapsellisuuteni
   onnestani tahtoen ja saaden


Köyhä kalastaja
   miten rakastinkaan häntä


*


Unohtaakseni hänet on minun ensin unohdettava itseni
   rakastettava sataa miestä tuhatta naista
   kymmenentuhatta lasta tuskalla synnytettävä tähän
   ristiriitojen täyttämään maailmaan


Sitten kenties voin pukeutua mustiin tai
   sytyttää hiukseni palamaan


*


Unohtaakseni hänet on minun ensin valmistauduttava hyvin
   on tehtävä suunnitelmat siivottava komerot
   suukotettava lapset on kirjoitettava kirjeet
   tärkeille henkilöille erityisesti hänelle


Sitten kenties voin nukkua pääni selväksi tai
   kävellä mereen


*


Mutta ei
   valitset sen toisen
   alistuvan ja nöyrän
   sen joka pelkää pimeää
   valitset lantion kaaren pakenevan hitauden
   tahdot kuiskaukset huudon kaiken sen muun
   täydet rintani tottakai ota molemmat
   ei en tarvitse ääntäni sen vertaa huuliani
   pienet jalkani ole hyvä pidä hyvänäsi


Pettynytkö
   mitä se on


*

Siivet vai hännät rakkaani
   kuinka pukeutuisin iltaa varten 
   vaikka mitä sen on väliä
   tunnemme alituisen kauheuden alusta loppuun
   iloisena ilkkuvaa huomista emme kiinni saa


   eikä meillä ole ikuisuuksia kuin
   kohteliaisuuksia


*


Anteeksiantojen tuolla puolen
   sulkeutua suureen avuttomuuteensa
   alati hellittämättömään rajallisuuteen
   kenties jumaluuteen jota ei ole
   aikaan ennen ensimmäistä hetkeä


   mitä on ollut ja on
   mitä ei koskaan tule olemaan
   kehien ja piirien
   ääriviivojen mennen


   kun aivan pian
   melkein jo saavuttaneensa tietää


Oi miten ihanan tyhjänpäiväisyyden
   tämän ja tuon
   tämän ja tuon


   näiden häikäilemättömien kesäpäivien syleilyn
   loputtoman matkan silmää räpäyttämättä aivan niin

   vain tajutakseen yhä elävän leppymättömän hellyyden
   pilvien aaltojen lintujen puiden latvojen
   lukemattomien samankaltaisten hetkien
   meissä väijyvien

2.4.2012

Oi (2005, Lisää runoja esikoisrunokirjastani)



Horsma lentää
   istun lämpimällä seinänvierustalla
   keskellä päivää ajattelen sinua
   poika kantaa heinäsirkkaa hatussaan
   sanoo ettei tiedä minne se on
   vasemman jalkansa jättänyt


Horsmaa on ilmassa merkillisen paljon
   ihmiset puhuvat siitä kuin
   tärkeästäkin asiasta
   minä istun seinävierustalla
   en sano juuta en jaata
   sinut minä ajattelen
   ja lentävän valkoisen hevosen

(Oliver Kohlenberg on säveltänyt runon
laulusarjassa Kirjeitä Männynkävylle 2002, sarjaa
voi tiedustella suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksesta)






*


Elämme vaikeita aikoja me kaksi
   huomista ei meille näytetä
   eiliseen emme pääse takaisin


Rakkaat vainajamme katsovat meihin miettien
   eivät hekään tiedä sen paremmin
   miten elää miten kuolla


Päivät seuraavat toisiaan
   ilta on aamua nopeampi
   ja tänään on liian aikaista kuten aina


Me elämme pelkäämme odotamme
   me odotamme kuin
   kuin hullut taivaalta kuuta

(Oliver Kohlenberg on säveltänyt runon
laulusarjassa Kirjeitä Männynkävylle 2002)


*


Katsot minua
   kuten mies katsoo naistaan
   yhdellä silmänluonnilla olet riisunut minut
   alastomaksi


Käännyn
   et kuule kavioitten murskaavaa jylinää
   silmäsi näkevät vain
   vaatteitteni tahmean kahinan
   kun ne lähestyvät lattiaa


*


Ja vaikka sen tiedän
   läpi kiireisen ihmisjoukon etsin kasvojasi etsin
   kasvojasi lakkaamatta


Ja vaikka sen tiedän
   et tule vastaani tähtisenä yönä
   et kuutamopolkua meren haikean rannalla
   et silloin kun käännyn et silloin kun jään


Ja vaikka sen tiedän luotan kerran kohtaamme
   avoimessa yhteydessä
   lähellä ja kaukana on vielä paikkoja
   ajatella muuta


*


Yksinäinen


Minä ajattelen ihmisen itselleni
   ihmisen kaikilla tavoin
Hitaina illan tunteina ennen teetä
   keskustelemme ääneti


   asioista
Joutilaina öinä kuuntelemme ihojamme
   yön väriseviä ääniä meissä
Ja linnut laulavat läpi öitten
   taivaasta lasketaan kukkien kaste
   ja me kuljemme rantaan
   vanhan puiston kautta


Vasten tuulta
   liki toisiamme
   nauramme päin taivasta
   ajattelemisen olemisen armottoman
   tajuamisen
   ja tämän alituisen rakastetuksi tulemisen
   toiveen meistä


Ja niin kuluu aika tämäkin
   elämä kuin muutama
   joku eilinen

(Oliver Kohlenberg on säveltänyt runon laulusarjaan Yksinäiset, Viitasaaren
musiikin ajan tilauksena 2004, sarjaa voi tiedustella suomalaisen musiikin

tiedotuskeskuksesta)






Oi (2005, Runoja esikoisrunokirjastani)


En minäkään

En itkenyt, en sanojasi surrut.
Kyyneleet? Ne tuli muuten vaan.
Rakastinko? En, en minäkään.
Sydän, niin, se nyt on sellainen.

Tuuli kuivaa sateen jäljet.
Päivän ilta väsyttää.
Kun olet mennyt, syttyvät tähdet,

kun mennyt olet tähdet syttyvät!
Laulakaa linnut te vaan
sydänsurut unholaan,
ja uuteen rakkauteen
minut saakaa uskomaan.


En kääntynyt, en luotasi mä mennyt.
Askeleet vain vaati juoksemaan.
Kaipasinko? En, en minäkään.
Sydän kuvittelee toisinaan.

(Kaj Chydenius on säveltänyt runon) 



Muisto kuutamolla


Aaro Hellaakoskelle


On sydämeni kuutamoiseen kesään
jäänyt jälki rakkaudestasi.
On jäänyt ilta tyyni, syliin,
hymyilyyni.
Kuun alla varjot kutoo
huntujaan.

On sydämeni kuutamoiseen kesään
muisto jäänyt rakkaudestasi.
Ei soita surut siinä, eivät
kuusten huilut.
Yön hiljaisuuus vain kulkee
valkea.

Taivaanavaimen kun jätit,
kukan hennon kädelleni,
tiesi kumpainenkin mitä siinä
sulkeutuu.

Mennyt hymyin mieleen palaa,
oveaan ei vain se avaa,
silti avaintamme kannan yössä
elokuun. 

(Kaj Chydenius on säveltänyt runon) 



Toisenlainen nocturne

Olen suudellut hiljaisuuden hedelmän.
Olen juopunut armosta taivaan.
Pettänyt jos olen ylpeän
elämän, sain mitä hainkaan.


Näin olen valmiina ollut,
iätön, yön viitan alla.
Ikävää ei täällä, pelkää
läheisyyttä vain kaikkialla.


Tunnetko yön? Olen yhtä,
rakkautta, pehmeä pimeys.
Jossakin varjoton, aavistin,
valo, sieluni särkynyt eheys.

(Mikki Nuorivaara on säveltänyt runon)


Elegia

Päivät joutuu aina illan helmaan,
ajat muuttuu niin kuin taivaan kuu.
Eilen nauroin, huomenna jo huokaan,
milloin muisto kaunein unohtuu.

Olit niin kuin kesäsade lämmin,
tuoksu ruusun lumivalkean.
Taivas tietää, luotasi kun lähdin,
toivoin kohtaavani kuoleman.

Älä kysy, miksi sydän särkyy,
miksi tuulta lehdet rakastaa.
Saapuessa syksyn meidän täytyy
irti päästää, vaikka kukkii maa.

Aika kultaa monen menneen erheen.
Kenties emme koskaan kohdanneet.
Vai jäimmekö me alle kesäsateen,
olemmeko juuri suudelleet? 


(Kaj Chydenius on säveltänyt runon) 




Kansanlaulun tapaan


Poimitko kukkia, ihanainen?
Lumpeita vainen, lumpeita vainen.

Vain muutaman...

Kenelle poimit, kaunokainen?
Morsiammellen, morsiammellen.

Vain muutaman valkean...

Lienet itsekin seppeltä vailla?
Lienenpä vainen, lienenpä vainen.

Vain muutaman valkean lumpeen...

Keneltä kysymään ihanaista?
Ahtolan häistä, Ainon häistä.

Vain muutaman valkean lumpeen
ummun poiminen itselleni.


Aivan varmasti

Aivan varmasti rakastaa
ja suudella mielin määrin
tahdon sinua ihanaa,
jos toisin käy, käy väärin!

Ja aivan varmasti enemmän
oot muita tullen mennen!
Nyt vasta alan elämän,
en elänytkään ennen!

Ja aivan varmasti, tiedä se,
me nousemme ylös asti
rakkauden vuoren huipulle
ja palamme ihanasti!


(Kaj Chydenius ja Oliver Kohlenberg ovat säveltäneet runon)