13.12.2014

ÄITIS TUUTII LULLAA

Aleksis Kivelle

Laps, oot kaikin kaunehin.
Unes kauniit liennee.
Viennee armain-aatoksin.
Levon leikit tiennee.


Eikös vainen irrokaan
purtes? Mitäs tirput?
Virkut vain. Ei uinulaan
soua simmut sirkut.

Kuulehan, kuin aaltonen
kehräis yksin sullen.
Mullen kans jo unonen
tarpeen ois yön tullen.

Juttusilla uinulan
käy, liet tuikituttu!
Uinus nyt, kun uinutan!
Nukus, nukkunuttu!

Kauas jäis jo maailma.
Kauas kaiken häiske.
Läiske purttas tuutiva,
kuules lämmin mäiske.

Aalto aallon tuuittaa.
Äitis tuutii lullaa.
Mullakin jo kiinni saa
simmut unen tulla...

13.12.14

12.12.2014

ILTAMIETELMIÄ


En minä ole kokonainen. Olen kokonaisuuden osa.
En ole täydellinen, mutta kuulun osana täydellisyyteen.
Olen olemassa suhteessa taivaankappaleisiin ja atomiin.
Olen olemassa suhteessa hinduun ja Jumalan ainoaan poikaan.
Olen olemassa suhteessa ymmärrykseeni, jota kutsun omakseni.
Olen olemassa suhteessa sinuun ja heihin, joita en opi tuntemaan.
Olen olemassa suhteessa riistäjiin ja riistettyihin.
Olen olemassa hyvin paljon ja kertakaikkisen vähän.
Olen olemassa siinä, mitä teen.
Olen tunteissani ja ajatuksissani. 
Olen unissakulkija.
Olen tässä ja nyt, kaikissa turhissa kuvitelmissani,
ja siinäkin, mitä en osaa kuvitella.
Olen unelmissa. Olen sinun ajatuksesi nyt.
Unohtamatta väiteltyä päättelyä! Puhdasta älyä, hypotalamusta!
Olen olemassa universumin keskiössä ja loputtomassa piissä.
Susissa ja vehnäntähkässä. 
Tämä muuttuu nyt sentimentaalisemmaksi.
Kevyttä usvaa, äänetöntä yötä, silkkaa fonetiikkaa.
Mainitakseni rakkauden, minä olen.
Olen jumittunut menneeseen ja tulevaan.
Ja niihinkin aikoihin, joita en pysty nimeämään, olen jo matkalla, tietämättäni.
Olen suhteessa selvittämättömään.
Hitto vie!
Mutta nyt minua väsyttää, enkä jaksa ajatella enempää.
Ei! Ihminen ei ole saari.

12.12.2014 klo 23:00

5.12.2014

SITTENKÄÄN


Oi taimi, pienenpieni,
sinut kerran istutin.
Vei luokses usein tieni.
Matkaasi sun varjelin.
Ei rakkaampaa, ei kauniinpaa,
vain verso päällä maan.
Ei puutarhassani kai muita
puita ollutkaan!

Nyt kukkas sun on hohtavat
ja kauniin valkeat!
Nyt kaikki taivaan linnut
oksillas sun laulavat!
Ja minä, pieni niin, nyt runkoos
nojaan. Painan pään.
Ja oman elämäni kasvua
jään miettimään.


Oi puutarhuri elämän,
sen kuinka tarkoitit,
kun runoilijan, murhemielen,
minuun istutit?
En muuta voi, kuin kirjoittaa.
Ja joskus itkeä.
Ei suruillani syitä, vaan en
poiskaan kitkeä
mä niitä hennoisi,
sittenkään.

2.12.14
Kaj Chydenius on säveltänyt runon.