22.7.2017

SAAHAN PYYTÄÄ




Vain silmän kimallusta.
Vain kyynel, aavistusta.
Vain yö.
Luopumusta.
Ja kuoleva ruususto.

Vain yö, vain luopumusta.
Vain katse, kangastusta.
Muistot.
Huokausta.
Ja väistyvä aurinko.

Vaan saahan pyytää, saahan:
− Tuo unien unohdusta,
tuo kauneuden valkea hurma,
tuo kanervan kuiskausta!

Vaan saahan pyytää, saahan:
− Tuo kanervan kuiskausta,
tuo kaipauksen summaton pohja,
tuo vuorilta ruusu musta!

− Ja satojen vuosien verran
jos rakastimme kerran,
tuo pisara sarastusta,
taas juodaksemme sen.

28.6.2017

TUNTEMATTOMAN PARTAALLA


Tule minun kanssani taivaan alle
tähtien kaikuja kuuntelemaan.
Yö on kaunis, ja sinä olet valoa,
ja tuhansin kielin kaipaa
mustalaiskitara.


Tule, minun kaikuni, sylityksin
kuunvalon reunalta putoamaan.
Tuntemattoman partaalla,
kuin mustalaiskitara,
suutele minua.

21.6.2017

LAULELUNI





Hopeaa lie lauleluni läikky…
Hopeaa lie raskas kantaakin...
Minkä riimin riivit, sydän säikky,
minkä viilsit veitsin hopeisin?

Ei sun lintus lennä korkealla.
Päänsä painuu, lentää siiven alla.
Ja aalto lyö ja lyö, ja yö on pitkä.
Aamun tullen tiedät, sanat mitkä…

− Anteeksi? − Ei syytä. Kumpikaan
ano ei, ei ole pahoillaan.

Olit, rakas, rakas sinä mulle.
Olit ovi auki elämään!
Rakas oksa linnun laulelulle,
rakas laulaa: Entäpä jos jään?

Ja se lauloi, lauloi ihanasti!
Ja se lauloi, lauloi loppuun asti!
Ja aalto löi ja löi, löi yötä pitkään.
Aamun tullen tiesit, eivät mitkään…

Auki lauloi häkit hopeiset.
 Rakas, miksi sitä kuullut et?

12.6.2017

SMÅ TANKAR




Liksom havets vågor med varandra,
såsom moln, som stjärnorna,
inte alltför mycket, inte mycket,
liksom hjärtat kommer att bryta ner,
såsom mur, som ett berg,
älska.

*


Jag skulle kunna skriva hundra ord om kärlek,
eller lämna hundra utan att skriva.

Härva av livet och avlägsenhet av drömmar
kan man räkna ut,
men dina händers värme är det enda
som räknas.

*


Dunört flyger.
Jag sitter mot en varm vägg,
mitt på dagen tänkande på dig.
Pojken bär en gräshoppa innuti sin hatt.
Säger att han inte vet vart har
lämnat sin vänstra fot.

Det finns underligt mycket dunört i luften.
Människor pratar om det liksom
det är något viktigt.
Jag sitter mot väggen.
Jag säger ej ja ej jo.
Det är dej vad jag tänker på
och en flygande vit häst.

4.6.2017

VIIVY VIELÄ


Ja maailma on meille,
kuin maailmalle me.
Ja hyvä minkä teimme,
se palaa luoksemme.
Ja palaa monin kerroin.
Ja palaa monin kerroin.

Siis tartu käteen lapsen
ja käteen vanhuksen,
ja eilispäivä mennen
tuo uuden huomisen.
Ei mikään ole poissa.
Ei mikään ole poissa.

Jää jälki elämästä
jää niin kuin ystävästä.
Ja tuuli jos kulkeekin
ylitsemme tästä,
se vie vain sydämemme,
se vie vain sydämemme.

Vaan viivy vielä tovi,
on raollaan yön ovi,
jo aurinko laskee ja
kauas kaipaa povi.
Oi, sulje syleilyysi!
Oi, sulje syleilyysi!

4.6.17
Kaj Chydenius on säveltänyt runon 8.6.17


KUUTAMOLLA




Eikö se unonen tullukaan?
Eikö se muistanu lasta?
Eikö se raskinu ai jai jaa −
ulukoporstuasta?

Navetan katollaki kuu-ukko
lihavana kuorsaa jo unta.
Kattiki mouruu ja ai jai jaa −
mun kukilleni sattaa se lunta.

Laskehan vielä ne polosimmat
mustankirijavat lampaat.
Äitis käy pihalla ja ai jai jaa −
valakijat kattelee kankaat.

Saattaa se hallayö tullaki…
Ja saattaa se tulematta olla…
Käännyhän seinään, se ai jai jaa −
on tämmöstä kuutamolla.


4.6.17Kaj Chydenius on säveltänyt runon 9.6.17

30.4.2017

Mietin, katson



On aika vienyt meistä paljon mukanaan.
Jäi jäljelle jotain? Voi olla.
Mietin meitä usein iltaisin…
Mietin, enkä unta saa!

Ja jälleen kevät on ja joutsenien
huudot kuulen, juoksen oven suulle.
Katson, lentäväthän merta päin!
Katson, eihän kukaan yksin!

8.4.2017

OLEN TÄSSÄ



Ketä petän?
Itseäni.
Mitä pelkään?
Elämää.

Entä jos en
hetkeen tähän
tartu heti?
Jos et jää?

Jätän kaiken!
Onnellinen
tahdon olla!
Voisinko?

Nähdä toisin,
tämän kaiken,
illuusion,
tohdinko?

Tuhlaamatta,
Herra Aika,
eteenpäin vain
vaellat.

Kaipaamatta,
muistamatta,
säälimättä,
unohdat.

Minkä vuoksi
tämä outous,
tämä sumu?
Miksi en

löydä tieltä?
Olen tässä.
Hämärässä.
Kuuntelen

hiljaisuutta,
jotain uutta,
kenties vanhaa,
rakasta…

Herra Aika,
älä mene!
Olen tässä,
odota!

4.2.2017

JA TULE TAAS TALVINEN MIETE


Te tulkaa taas kevääni päivät,
maan vihreän uutena tuoksu,
te linnut, viestejä tuoden,
kun aika on parhainta vuoden!

Joka silmu, kuin elämää luoden!
Miksi muistella? Taakse jo jäivät!
Kevään ihme on syliisi juoksu,
maan vihreän uutena tuoksu.

Te tulkaa taas kesäiset illat,
kun kauneus saa sydämen viedä,
te niityt, unien lomaan,
kun hymyten vain loputtomaan

rauhaan kiedotte − runooni omaan.
Mitä muuta? Vain säkeitten sillat?
Kesän ihme on, että en tiedä,
kun kauneus saa sydämen viedä.

Te tulkaa taas syksyni surut,
yön kynttilän lepatus outo,
ja tuulet, valittakaatte,
te murheeni tunnette, jaatte!
Tätä tuskaa! Se ottakaa, saatte!
Sillä mustina soivat sen urut…
Syksyn ihme on murheissa souto,
yön kynttilän lepatus outo.

Ja tule taas talvinen miete…
Käy tupaani, sinisin syli…
Vaan lumet, tehkää niin hyvin,
pois peitelkää nietoksin syvin
hänen katseensa tuo kylmentyvin.
Se on pilkka ja vain ajanviete!
Talven ihme on päästä sen yli!
Käy tupaani, sinisin syli.


4.2.17

14.1.2017

ÄSKEN VIELÄ





Äsken vielä aurinko kultasi huoneeni lattiaa.
Äsken vielä luokseni odotin rakasta tulijaa.
Äsken, voi! En mitään tiennyt, tiesin kuitenkin.
Kissankellot poimin, maljakoihin asettelin.

Äsken vielä ikkunaan pyrähdin. Etkö tullutkaan?
Äsken peiliin vilkaisin. Kiehkurat ovathan paikoillaan?
Äsken potkaisin kenkäni pois. Jos avojaloin ois?
Äsken kaiken muun, en sinua, olisin antanut pois,

sillä elämä on niin oikein, niin hyvin ja juuri kuin haluan!
Rakkaani minulle oikea on ja häntä vain rakastan!
Puutarhan pieneen laitamme
oman onnemme omenapuun!
Ja kotiin kun tulee hän,
jokaisen kerran ovelle vastaansa tuun!

Äsken vielä aurinko kultasi huoneeni lattiaa…
Äsken vielä luokseni odotin rakasta tulijaa…
Äsken, voi! En mitään tiennyt, tiesin kuitenkin.
Kissankellot poimimatta kestävät kauemmin.

14.1.2017