27.11.2016

KISSAN UNTA


Ja kissasta tuntuis, kuin se tuntisi 
kaiken ennalta jo…
Lie leikkineet ennenkin sovussa 

kissat ja aurinko… 

Se on valoa latkinut kyllä!
Ja nyt se kehrää ja levähtää!
Vaan varo, jos varjokaan hyppää, 

jopa käpälä välähtää!

Ja sen unessa tuntuis, kuin se lentäisi 
hopeakaloina
taivaan syvässä sinessä 

pieninä valoina...

Ja auringon aukioilta 

kerma keltainen kuppiin uis!

Ja sama häijy ja väijyvä riemu

ritirinnanpa kur-naukuis.

PIIPEROINEN PAAPEROINEN


Piiperoinen paaperoinen,
mumman lulla, paapan lellu,
hyppeli niityn yllä.
Se helppoa on kyllä.
Piiperoinen paaperoinen
kesän kukkia jututti,
keijunkaisia opetti
puhumaan ihmisten kieltä,
vaikka eihän mieltä
siinä olekaan,
sillä eiväthän keijunkaiset 
puhu sanaakaan.
Mutta Piiperoinen paaperoinen
ei välittänyt siitä,
vaan tarraten pilvenhahtuvasta −
roikkuikin parrasta valkeasta!
Sepä olikin Jumalan syli!
Ja Piiperoinen paaperoinen
tervehti: − Kukkuluuruu!
Mitäpä sinulle kuuluu?
Ja oletkos jaksellut hyvin?
Ja jos säikähti Isäjumala,
jonka pitkästä parrasta
roikkui se pieni tytti,
niin pian jo hymyilytti.
− Kiitos kysymästä, hyvin
vielä tässä voinen,
vaan sanohan Piiperoinen
mikä tuuli se sinua toi?
− Jaa, kun en tietää voi!
Minä hyppäsin vain,
minä hyppäsin noin,
niin kuin mumman lulla,
niin kuin paapan lellu,
ja vieläkin hypätä, 
näytänkös, voin!