27.11.2016

KISSAN UNTA


Ja kissasta tuntuis, kuin se tuntisi 
kaiken ennalta jo…
Lie leikkineet ennenkin sovussa 

kissat ja aurinko… 

Se on valoa latkinut kyllä!
Ja nyt se kehrää ja levähtää!
Vaan varo, jos varjokaan hyppää, 

jopa käpälä välähtää!

Ja sen unessa tuntuis, kuin se lentäisi 
hopeakaloina
taivaan syvässä sinessä 

pieninä valoina...

Ja auringon aukioilta 

kerma keltainen kuppiin uis!

Ja sama häijy ja väijyvä riemu

ritirinnanpa kur-naukuis.

PIIPEROINEN PAAPEROINEN


Piiperoinen paaperoinen,
mumman lulla, paapan lellu,
hyppeli niityn yllä.
Se helppoa on kyllä.
Piiperoinen paaperoinen
kesän kukkia jututti,
keijunkaisia opetti
puhumaan ihmisten kieltä,
vaikka eihän mieltä tietenkään
siinä olekaan,
sillä eiväthän keijunkaiset 
puhu sanaakaan.
Mutta Piiperoinen paaperoinen
ei välittänyt siitä,
vaan tarraten pilvenhahtuvasta −
roikkui parrasta valkeasta!
Se oli Jumalan syli!
Ja Piiperoinen paaperoinen
sanoi: − Kukkuluuruu!
Mitä kuuluu?
Oletkos jaksellut hyvin?
Ja säikähti Isäjumala,
jonka pitkästä parrasta
roikkui se pieni tytti,
niin pian hymyilytti.
− Kiitos kysymästä,
hyvin tässä voinen,
vaan sanohan Piiperoinen,
mikä tuuli se sinua toi?
− Jaa, kun en tietää sitä voi!
 
Minä hyppäsin vain,
minä hyppäsin noin,
kuin mumman lulla,
kuin paapan lellu,
ja vieläkin hypätä, 
näytänkös, voin!