Lupaus

On jokaisella kaipaus kauas sisällään,
kuin kadotettuun tuonne jonnekin,
kauneuteen, silmiemme surua
vie hymyyn, rakkaani!
Ei mikään milloinkaan voi meiltä kuolla!
Ei kokonaan, se mahdotonta on!
Kun kevät on, kun syksy, kuulet linnut,
oi yhä, mitä tunsin, tunnen nyt!

Kai lähestyvät tähdet yöllä toisiaan,
kuu kaipaavana veteen heijastuu,
siritys kaskaan − katkeaa
ja jatkuu, rakkaani!
Ei mikään milloinkaan voi meiltä kuolla!
Yö raukenee vain aamun kuulauteen.
Jos unta vain, ei muuta, unta sitten,
oi hellin, viipyilevin suudelmin!

31.5.12

Pikkukaupungin laulu

Niin, elää Perämeren rannalla
kaupunki soma, pieni, nukkuva.
Ei tapahtua yhtään mitään voi,
vain tuuli, jos ei nuku, huminoi.

Lapsetkin tietävät sen, tuijottaa
ei sovi siellä vastaantulijaa.
Siis vieras, aivan turhaa odottaa,
et ystäviä ihan heti saa!

On se noita ilmoja pidellyt,
ja mistähän se tuuli tuulee nyt?
Illaksi jospa se jo selkenee.
Se sadetta ei aio eikä tee.

Niin, joskus tuntuu, olen muualta,
vieraita ovat joka ainoa.
Pois lähdin yhteen aikaan, mutta sen
vain sisälläni pidin vaieten.

Kuitenkin, jonkinlaista elämää
voit saada, kokeilepa viheltää!
Kas vihellys ja kaikenlainen muu
erilainen heti erottuu.

28.5.12

Vainajala

Ei äänen ääntä siellä,

tulijaa tiellä…

Mikään ei häily,

enää ei lehahda
oksalta puun.

Ei muiston muistoa siellä,

katkeraa niellä…

Mikään ei tunnu,

enää ei hyväile
tuulonenkaan.

Älä, rakkaani,
luoksesi halaa

Vainajalaa!

Viileän kädellään

piti jo lähellään,

syliinsä kutsui,

kyliin niin

hiljaisiin…

Älä rakkaani,
minua kysy,

poissa pysy!

Lautta ei kannakaan,

armoa annakaan
lautturi, vie vain

sinutkin

unhoksiin…

22.5.12

Pikku Huhu

Minä olen pikku Huhu.
En pukahda, en puhu
itse sanaakaan,
mutta minusta puhutaan.

Ja joku aina tietää,
ja joku paljon sietää,
ja arvaahan jo sen,
on Huhu syyllinen!

En syntymääni muista,
vaan tietävistä suista,
ihmisien siis,
sen kuulen, muusta viis!

Vaan mitään pikku Huhu
ei pukahda, ei puhu,
niks, naks, tai huomenna
ei ole Huhua.

Sillä onhan myöskin Huhun
− hei vihdoin viimein puhun! −
vapaus, eihän saa
ketään pakottaa.

Vaan joku aina tietää,
ja sattuu, ei voi sietää,
vaan nostaa äläkän,
ison, ilkeän.

Mitä olen?

Kastepisar kevään armaan,
syksyn tähti, sisar autiuden harmaan,
vaaran aavistus, maan kaiku kaukaisuuteen,
huoku hiljaisuuden, yön äänet avaruuteen,
ruusun aamu-unta, laulua yömeren,
viimesoinnut olen palavimman veren,

jotain, ikuisesti, alla auringon,
jotain, mikä aina sinun omaa on.

(Kaj Chydenius on säveltänyt runon)