Kauan olet, aurinko, itään ja mereen,
purppuran loistoon, yön henkeen ja vereen
uskonut maani − perhosen lennon,
ruohon, korennon, kukkasen hennon.
Kauan olet, aurinko, länttäkin käynyt,
jättänyt meitä et kuitenkaan, taas nyt
tuollahan lasket − iäti loistat,
rauhaa, onnea, lempeyttä toistat.
Ystävä, tiedän, en toivoa heittää
saisi, voit kaiken, voit murheeni peittää!
Turhaa on tuomita auringon luomaa.
Uneni siunaa ja toiveeni huomaa!
Äiti jo neuvoi, ja äidit ne tietää,
murheiden muistajaa aurinko sietää
huonosti, siksi suo, sallithan, peitän
mietteeni, yhden vain suukkosen heitän.
22.6.13
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti