Maan maahinen, metsänmörkö,
lie nähnyt outoa unta,
katsoi ylemmäs, silmäsi,
vilkkui taivaan kultatanner.
Tuo helähdys, valonpiika,
lie nähnyt outoa unta,
katsoi alemmas, kurkisti,
välkkyi metsän musta lampi.
Kaipasivat kumpainenkin,
kutsuivat maailmat toiset.
Maan maahinen, metsänmörkö,
nousi kolosta omasta,
jo oli peikon nähtävä
päivän kirkasta kiloa.
Tuo helähdys, valonpiika,
metsän peittoon sujahti,
jo oli piian päästävä
metsän syville saloille.
Kuuntelivat kumpainenkin,
tunsivat omaksi kutsun.
Maan maahinen, metsänmörkö,
sen ei poltteensa perästä,
vonkunut, ei vankunut.
Tuo helähdys, valonpiika,
sen ei ikävän saatua
lentänyt, ei laulanut.
Katosivat kumpainenkin.
Liekö toisensa löytäneet...
lie nähnyt outoa unta,
katsoi ylemmäs, silmäsi,
vilkkui taivaan kultatanner.
Tuo helähdys, valonpiika,
lie nähnyt outoa unta,
katsoi alemmas, kurkisti,
välkkyi metsän musta lampi.
Kaipasivat kumpainenkin,
kutsuivat maailmat toiset.
Maan maahinen, metsänmörkö,
nousi kolosta omasta,
jo oli peikon nähtävä
päivän kirkasta kiloa.
Tuo helähdys, valonpiika,
metsän peittoon sujahti,
jo oli piian päästävä
metsän syville saloille.
Kuuntelivat kumpainenkin,
tunsivat omaksi kutsun.
Maan maahinen, metsänmörkö,
sen ei poltteensa perästä,
vonkunut, ei vankunut.
Tuo helähdys, valonpiika,
sen ei ikävän saatua
lentänyt, ei laulanut.
Katosivat kumpainenkin.
Liekö toisensa löytäneet...
27.1.2014
Kaj Chydenius on säveltänyt runon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti