ÄLÄ UNOHDA MINUA

Mitä laulaisin,
tuntemattomalle rakkaalleni,
hänelle, jota jo halki myrskyöisten
syksyjen kuuntelin kaivaten?

Tuuli, minun tuuleni,
älä unohda minua,
minun iloani,
minun suruani,
älä, rakkaani, unohda.

Mitä laulaisin,
tuntemattomalle rakkaalleni,
hänelle, jota jo läpi loputtomien
talvien luokseni tähysin?

Tähti, minun tähteni,
älä unohda minua,
minun kyyneltäni,
minun hymyäni,
älä, rakkaani, unohda.

Mitä laulaisin,
tuntemattomalle rakkaalleni,
hänelle, jota jo yli onnellisien
keväiden omaksi tervehdin?

Sineä täysi on taivas,
eikä päättyä päivä voi.
Miljoonan miljoona vuotta
kallion laakeisiin kiviin
meri painaa suudelman painavan;
Taas kohdataan, taas erotaan.
Tule luokseni, rakkaani, tulethan?
Sinua odotan!

Mitä vastaisin,
tuntemattomalle rakkaalleni,
hänelle, jonka yön mustarastaan lauluna
helkkyen sieluuni piilotin?

Rakas, minun rakkaani,
älä unohda minua,
minun elämääni,
minun kuolemaani,
älä, rakkaani, unohda.

Sillä sineä täysi on taivas,
eikä päättyä päivä voi.

22.6.15

VALKEILLA KUMMUILLA

En paljoa tiedä.
Sitäkään, jos tänään lähden,
tai vielä jään. Minä istun vain tässä
sykkyrässä seinänvierustan lämpimässä
ja katselen oksia koivujen.
Niissä tuuli käy, ja ne heiluvat,
heijuvat hymyten.
Ja minäkin, minäkin olen,
niin saakutin onnellinen.
Se on sitä, kuin melkein tajuais,
jos mihin katsois, aukeais,
tarkoitus hiljainen,
tämä lempeän hiljainen…

Ja koivujen yllä nuo valkeat kummut…
Tuovat mieleeni valkeitten ruusujen ummut.
Näin minä mietiskelen.
(Vain kynän ja paperinpalasen,
mitään muuta tarvitse en.)

Ja kauneus, niin kuin rakkauskin,
nehän tekevät kipeää!
Mutta kas, se on runonkirjoitus
silloin lääkitsevää.
Ja kun jokaista riviään rakastaa,
on kuin astuis lähemmäs jumalaa.
(Sitä tyyppiä, joka noita kumpujaan
valkeita aina kun huvittaa
maalailla, saakutti, saa.)

En paljoa tiedä.
Sitäkään, jos tänään lähden,
tai vielä jään, vaan hyvinpä kuluu
päivä myös näin. Vielä pariksi hetkeksi
istumaan jäin, vai joko nyt ilta jo on?
Se tuo aika on arvaamaton.

Yhden jos vielä riimittelen
seikan sellaisen;
Ei sovi sääliä runoilijaa,
joka otsansa kurtussa kirjoittaa
ja itsekseen jupisee,
joskus itkee ja sitten yks kaks taas
nauraa ja kiljahtee.
Ja kun hän on mennyt, ajatelkaa,
se niillä juhannuskummuillaan vaeltaa
ja vieläkin kirjoittaa.
(Ja se toinen tyyppi kuuntelee,
joskus päätänsä nostaa tai myhäilee,
ja kysyy, jos näyttävät hyviltä
hänen valkeitten kumpujen rivistönsä.)

Juhannuksena 19.6.15

YKSIN

Yksin kuljet maailman lävitse.
Ei valoa kajastele.
Pimeän kuilun ylitse
vie jokainen askele.

Mitä siitä, jos pirut ja enkelit
meitä alati seuraavat;
Sinä astut harhaan ja putoat,
jos pudota haluat.

Ja mitä siitä, jos kärsineen Vapahtajan
näet kasvoissa kanssakulkijan,
tee työsi vain ja tee tehtäväsi,
ja jos voit, auta itseäsi!

Ja uskoapa Jumalaan,
oli täällä Hän tänään tai milloinkaan;
Hän kuuliko ainoaa poikaansakaan,
miksi siis sinuakaan?

Ja yksinpä saat sinä heittää
hellät hyvästit
ja kysyä yksin, niin yksin:
Miksi hylkäsit?

12.6.15