VALKEILLA KUMMUILLA

En paljoa tiedä.
Sitäkään, jos tänään lähden,
tai vielä jään. Minä istun vain tässä
sykkyrässä seinänvierustan lämpimässä
ja katselen oksia koivujen.
Niissä tuuli käy, ja ne heiluvat,
heijuvat hymyten.
Ja minäkin, minäkin olen,
niin saakutin onnellinen.
Se on sitä, kuin melkein tajuais,
jos mihin katsois, aukeais,
tarkoitus hiljainen,
tämä lempeän hiljainen…

Ja koivujen yllä nuo valkeat kummut…
Tuovat mieleeni valkeitten ruusujen ummut.
Näin minä mietiskelen.
(Vain kynän ja paperinpalasen,
mitään muuta tarvitse en.)

Ja kauneus, niin kuin rakkauskin,
nehän tekevät kipeää!
Mutta kas, se on runonkirjoitus
silloin lääkitsevää.
Ja kun jokaista riviään rakastaa,
on kuin astuis lähemmäs jumalaa.
(Sitä tyyppiä, joka noita kumpujaan
valkeita aina kun huvittaa
maalailla, saakutti, saa.)

En paljoa tiedä.
Sitäkään, jos tänään lähden,
tai vielä jään, vaan hyvinpä kuluu
päivä myös näin. Vielä pariksi hetkeksi
istumaan jäin, vai joko nyt ilta jo on?
Se tuo aika on arvaamaton.

Yhden jos vielä riimittelen
seikan sellaisen;
Ei sovi sääliä runoilijaa,
joka otsansa kurtussa kirjoittaa
ja itsekseen jupisee,
joskus itkee ja sitten yks kaks taas
nauraa ja kiljahtee.
Ja kun hän on mennyt, ajatelkaa,
se niillä juhannuskummuillaan vaeltaa
ja vieläkin kirjoittaa.
(Ja se toinen tyyppi kuuntelee,
joskus päätänsä nostaa tai myhäilee,
ja kysyy, jos näyttävät hyviltä
hänen valkeitten kumpujen rivistönsä.)

Juhannuksena 19.6.15