Ja jokainen on
outo itselleen,
yksinäinen yö,
sudenhetkineen.
Aamunkajon yli
silmänlumeen,
kangastukseen tyhjään,
uuteen uneen.
On luopuminen
valveunistaan,
on vaaliminen
omaa vierauttaan,
ja raskas outous,
kas, on kevyttä
ja suurin ihme,
itse elämä.
Tämä vain, olkoon,
ellei lempeä,
no, sitten julma,
eräs päätelmä.
Tein virrasta veneen, purjeen
hiuksista tuulen.
Ulapan aavoja kuullen,
luokse loputtomuuden,
tavoitin, kurkotin kauas.
En lähtenytkään:
laulaja kaukaisuuden
löysi ikävästään.
Ilta on päivä maillaan,
kun varjot pitenevät,
kun kukin käy levolle laillaan,
kun askeleet pysähtyvät.
Ja sylissä tyhjää on pelkkää.
Ja hämärän helmaan helkkää
kaunis kiitollisuus.
Ja hiljaisuus on hyvää,
ja mikä on sydämen syvää
käy esiin ikuisen lailla.
Ja huomaat, ethän vailla
mitään ollutkaan.
AK 2017/ 15.7.22
Säv. Juha Lehmus 15.7.22
Tulen kaikkeuden kautta ja tyhjyyden,
aarteina nousevan päivän,
tummana lumona joutsenen,
henkenä tuulien kanteleen,
valona muistojen häivän,
kultana kuutamon hämmentävän,
tulen rakkaana hymynä ystävän,
kaipauksen myötä ja kyynelen,
verkoissa aurinkolaivan,
ja silti − köyhänä aivan.
AK 18.7.22
Säv. Juha Lehmus 19.7.22
Valkoinen, hentoinen,
ruusunen kaunoinen,
keinuen, uinuen,
tuulessa tuoksuen,
kuunnellen tähtönen,
kaukainen, läheinen,
kuunnellen tähtönen
luoksensa käy.
Vaan tähti ei ruusuaan,
koskaan ei ruusuaan,
ruusu ei tähteään,
kumpikaan, milloinkaan,
tietäen, toivoen,
toivoen, luopuen,
kumpikaan, milloinkaan,
toistansa saa!
Toinen on aikasi,
unesi, laulusi −
ruusuni, rakkaani,
suo, sua suutelen,
vuosia miljoonan,
hetkesi ainoan,
hetkesi ainoan,
katoavan.
Vaan tähti ei ruusuaan,
koskaan ei ruusuaan,
ruusu ei tähteään,
kumpikaan, milloinkaan,
tietäen, toivoen,
toivoen, luopuen,
kumpikaan, milloinkaan,
toistansa saa!
Toinen on aikani,
uneni, lauluni −
tähteni, rakkaani,
sua silti suutelen
hetkeni ainoan,
vuosia miljoonan,
vuosia miljoonan,
rakastithan.
AK 15.7.22
Säv. Juha Lehmus 18.7.22
Aika on unta, hohtavaa unta,
kirkkainta virtaa, hiljaista, syvää.
Ei ole siltaa, aamua, iltaa,
pahaa, ei hyvää, yötä, ei kuuta.
Aika vain viittoo viileään virtaan,
jättämään jäänyt hetkien pirtaan,
riisumaan kaipaus rannalle maan,
astumaan unista hohtavimpaan.
AK 11.7.22
Säv. Juha Lehmus 12.7.22
Hellyttävä koha tuulen.
Nousee, laskee, verkalleen.
Silmät suljen, seuraan, kuulen
tuulen puheen sydämeen.
Kuulen, niin kuin ennen aina.
Milloin? Enää muista en.
Suostutellen: silmäs paina
kiinni, hetken lapsonen,
kiinni, ettet itseäsi
kauas etsi, näe vain,
juuri tähän, sisimpäsi.
Tuulta kuulin, löytää sain.
Olen tottunut matkaan,
ei väliä suunnan.
Askel askeleen jälkeen,
päivän jälkeen taas päivä,
kohtaamatta
toista ihmistä,
joka minua koskaan
täysin ymmärtää.
Olen tottunut tietoon,
sain tietää jo kaiken.
Kaipuun hetkiä vain on,
illan perään vain ilta,
löytämättä
niistä lohdutusta,
joka minua voisi
täysin vapauttaa.
Olen tottunut yöhön!
Olen tottunut aamuun!
Olen tottunut matkaan,
ei väliä suunnan!
Olen tottunut siihen,
etten sinua koskaan,
etten sinua koskaan
enää luokseni saa.
Oi, kesäyö, viivy, viivy! Suo katsella kauneuttas!
Tuot lohtua ihmeellistä, suot rauhaa sun rauhastas.
Jo tuulonen tyyntyy, pienin jo lintunen vaikenee.
Ja kuulaan kesäyön huomaan mun mieleni haaveilee.
Vaan liki on ahnas aika. Käy yllämme vuolas vuo.
Ei elämä kauaa kanna, ei haaveilla liikaa suo.
Siks, rakkaani, joudu, joudu! On syleilyyn hetki vain,
vaan hetki kesäyön kuulas, kun syliisi jäädä sain.
Jo hohkaavat syksyt haljut, kuin huokaukset eiliset.
Ne vartovat kummeksuen, vaan lausumme rukoukset.
Oi, kesäyö, viivy, viivy! Suo katsella kauneuttas!
Tuot lohtua ihmeellistä, suot rauhaa sun rauhastas.
AK 22.6.22
Säv. Juha Lehmus 24.6.22
Tuuli jää koivujen lehtiin
hellästi kohisemaan,
aallon liplatus rantaan,
pilvet unelmoimaan.
Lintu jää laulamaan yöhön,
kukkaset aukeamaan.
Minne jäin itse, minne?
Uniini unohtumaan.
Ihanin laulaa yölintu,
kun silmäsi, väsynyt,
suljet, kuljet − jää hetki
unien kunnaille nyt.
Vaan sielläkin tuuli kulkee,
koivujen lehdille jää,
sielläkin aallon lipla
rannalle ennättää.
AK 11.6.22
Säv. Juha Lehmus 13.6.22
(Muuan rakkaustarina, jos sitäkään)
Ei ole kertomista.
Ei ole muistelemista.
Ei ole yhtään mitään,
ja kuinkapa olisikaan.
Ilta vain hetken viipyi.
Kiilu vain liikehti luota.
Lintu jos liikkui, lauloi
laulun lyhyen.
Ei ollut tietä, tienviertä.
Ei ollut lastua laineen.
Ei ollut tupaa tulla,
ja kuinkapa olisikaan.
Oli vain haave huono.
Muuan vain hailakka tähti.
Aatos jos oli, siitä
koskaan kuullut et.
AK 4.6.22
Säv. Juha Lehmus 5.6.22
Outo on elämän kylä.
Kulkijaa tulee ja menee.
Mikään ei ikäänsä pysy.
Kaikesta luopua pitää.
Sanoivat yhtä ja toista.
Kukaan ei kuitenkaan tiennyt.
Ilta vain tumma ja tuttu
tomuksi katoamassa.
Kuuntelin, tuuliko siellä.
Kuuntelen, kurkotan ylös.
Taivutan ylhäisen oksan,
syreenin lempeän sinen.
Kuuntelin, tuuliko siellä.
Kuuntelen, kurkotan ylös.
Taivutan ylhäisen oksan
peitoksi eksyneen tytön.
AK 6.6.22
Säv. Juha Lehmus 8.6.22
Oi, oot ruusu yksin jäänyt,
yksin kylmään maailmaan.
Toiset ruusut jo unillensa
ovat käyneet puoleen maan.
Kukkimaan jäit urheasti,
alta hallan loistamaan,
vaan sun hehkuus eipä enää
vastaa siskoistas ainutkaan.
Sun ah varttas, kaunokainen,
hennoisi mä taittaa en.
Siskojes luo nukkumaan
sinut suojaan suo peittelen.
Kauniin lehdistä teen vuoteen,
pois peittelen mun armaan!
Ah, ja ikäni saan kaiken
surra, saanhan varmaan.
Kunnes viimein sua seuraan,
tahdoitpa sen taikka et,
myös mun elämänlangastani
pois putoovat helmet.
Silloin sydämemme kaksin
lentää saavat vapauteen! --
Pois jää asumus jo mainen,
kauas maailma kahleineen.
Thomas Moore. The Last Rose of Summer, 1805
Suom. Aunimarjut Kari 2022
Jokainen päivä toi uuden onnen
ja ehkäpä murheen. Yhtäkään päivää
ei kai syntynyt turhaan. Vakavat unelmat
katsoivat suurin mustareunaisin silmin,
katsoivat syvänsinisin, suurin lapsensilmin,
metsänvihrein metsänneidon silmin,
tuntemattomin, luvuttomin,
sotilaanäidinsilmin suoraan lävitsemme.
Vakavat unelmat, kadotetut unelmat,
enteellisinä kajoina, maailmanlopun sauhuina
ja järkähtämättöminä kuin kallio,
meren lakkaamattomina huokauksina
aikaamme vastaan ja sen ylitse.
Jokainen päivä toi uuden onnen
ja ehkäpä murheen. Yhtäkään päivää
ei kai syntynyt turhaan.
30.4.2022
Mustaa,
musta on matka…
Valkeaa valhetta toivo...
Kirkkautta hiipuvaa kaipaus
kotiin, mielessä sinne.
Aamua nousi ja nousee,
jokainen aurinko
laski.
Turhaa,
turha on surra,
kulkea, kulkea
täytyy.
Kaipuu,
kaipaus on laulu.
Outo sen sävelen kulku.
Ihmettä loputon sointi
kotiin, etäälle sinne.
Sydäntä sata jo särkyi,
jokainen lauluista
itki.
Turhaa,
turha on kaipaus,
kulkea, kulkea
täytyy.
Oi, kesäyö, jos syliis sun,
sun helmaas jäädä saisin,
ei mikään minuun yltäis
ei kipu, surukaan.
Niin unohtuis pois maailma,
ja ääntäkään ei kuuluis,
ei kuuluis,
enää elämäni kaipuut.
Oi, kesäyö, jos hiljaisiin,
sun syliis, niityillesi
vain tulen paljain jaloin,
näin, mielin pyytävin,
niin aukeaishan auteres,
ja aukio ois siellä,
ois siellä,
minun unistani kaunein.
Pimeys maailman ylle laskeutunut on,
pimeys, kuoleman koira, päätön, tunteeton.
Valolle äiti ristii kätensä; en saa
pelon, pimeyden vuoksi koskaan luovuttaa.
Pimeys, lastani et vie. Yhtäkään heistä et.
Lapseni, mukana muiden, huomisen valaiset.
Rauhalle äiti ristii kätensä; taas voin
kuulla lapseni äänen, uuden aamunkoin.
3.4.22
Kun kerran tulen tieni päähän,
kun valoni mailleen jää,
ei silloin seremonioita,
ei itkua ikävää.Vain vähän kaipaa, vain hetkisen,
vaan ethän jää murheisiin,
vain muista aikaamme rakkauden.
Ei syytä kyyneliin.
Sillä lähteä täytyy jokaisen
ja lähteä yksin, lie
se suunnitelmaa suurempaa,
kuin kotiin kääntyy tie.
Kun sydämesi on murtua,
turvaa ystäviin.
Naura niin kuin me naurettiin.
Ei syytä kyyneliin.
Kun olen poissa, rakkaani,
ei surulauluja,
ei ruusujakaan päälleni,
sypressin varjoa.
Riittää ruoho vihreä,
kirkas kastepisara.
Ja jos tahdot, muistele.
Jos tahdot, unohda.
En varjoakaan näe enää.
En pelkää sadetta.
En kuule satakielenkään
laulua kauneinta.
Vain unelmoiden hämärän
− vaiheilla aamunkoin −
mielelläni unohdan
ja muistaa kaiken voin.
Tuntematon
Suom. Aunimarjut Kari 3.3.2022
Säv. Juha Lehmus 6.3.2022
Runoa Let me go on pidetty Christina Rossettin runona,
jota se kuitenkaan ei ole. Rossettin runo Remember on
hyvin samankaltainen ja onkin mahdollista, että
se on saattanut toimia tämän runon vahvana esikuvana.
Tuulen nähnyt ken?
En minä, sinäkään.
Vain kulkunsa, vavisten,
puut tuntevat lehdillään.
Tuulen nähnyt ken?
Et sinä, minäkään.
Vain kulkunsa, kumartaen,
puut tuntevat lehdillään.
Christina Rossetti, 1872. Sing-song: a nursery rhyme book.
Suom. Aunimarjut Kari 4.3.2022
Säv. Juha Lehmus 4.3.2022
Oi, keväät ja valkeat omenapuut −
omenapuut, omenapuut.
Älä hievahdakaan!
Katso kukkia vain!
Oi, Polina, Alisa,
viereesi jään,
enkä koskaan unohda, en.
Mutta mitä on muistaa –
unohtaakaan?
Teille kevät ei koskaan
koittanutkaan,
vain maailman reunalla pelkäsit niin −
pelkäsit niin, pelkäsit niin.
Miksi epäröimme!
Olit ihmeellinen!
Oi, Polina, Alisa,
viereesi jään,
enkä koskaan unohda, en.
AK 2.3.22
Säv. 4.3.22 Juha Lehmus
Jälleen: ankara aikakausi.
Tämä kiljuva korvista: liikaa!
Mutta: vapauden ilmaisuvoima
on ennenkin voittanut sen –
mitä voit sinäkään, kukaan!
Tule, mentävä muiden on mukaan,
väreissä unelmien,
tänään: sinisten, keltaisten.
Oppi ota jo, ihmiskunta.
Kuule: äitien ainainen miksi.
Näe: Ukrainan lapsien katse
on ennenkin pyytänyt sen –
mitä voit, Venäjä, kukaan!
Tule, mentävä muiden mukaan,
puolesta unelmien,
tänään: sinun ja jokaisen!
AK 27.2.22
Tulis tuttu. Tuku, tuku.
Tääl ois tyyni kotilahti.
Tääl ois tuore saunasahti,
päälläni ois ohut puku.
Tääl ois riekko paistumassa.
Tääl ois armas akkunassa.
Tääl ois pielus pellavampi,
iltavirsi ihanampi.
AK12.2.22
